8/17/2017

lukiotytöissä se rakasti sitä

Kahden viime päivän aikana mä olen itkenyt enemmän kuin koko alkuvuonna yhteensä. Kotona tapahtuvia huonoja juttuja, yleistä väsymystä ja ikävää. Ikävä ehkä kavereita ja rakkautta ja rakkautta ja rakkautta. Mulla on aamulla aikaisin lähtö Lontooseen ja mä vaan toivon, että joku ajaa mun yli.

Koulu menettelee. Mua ärsyttää ylidramaattiset ja väärillä asioilla flexaavat ihmiset, mä itken siitä puhelimessa Jeminalle ja kohta tajuan, että välillä teen samaa. Miten oudolta tuntuu olla isossa kaupungissa yksin kaiken keskellä. Bussikuski vaan katsoo säälivästi, että voi lapsi poloista, kun menee itkien sisään. Joku kantaa roskapussin mun ohi ja tarjoaa tupakkaa.

Yöllä meidän soluun oli ilmestynyt joku mies. Mä olen asunut tässä nyt viikon yksin ja kun mä aamulla menin keittiöön, siinä sen kengät vaan nökötti ja mä päätin jättää sen nukkumaan. Aamiainen Tiffanylla on hyvä myös kirjana.

Koulussa keskustellaan paljon ja mä vaan takerrun ihan vääriin asioihin ja mainitsen merkityksettömiä pointteja. Ne tuijottaa ja ehkä naurahtaa vaivaantuneesti, mainitsen itselleni, että olisin voinut olla hiljaakin. Mut en mä enää mitään mahda, leimat on jo saatu.

"öö en tule huomenna kouluun bye felicia" mä kirjoitan wilmaviestiin ja vien hiiren lähetysnäppäimelle. Löydän itseni moottoripyörällä Nallikarista. Tarkoittaako filmaattinen ja flegmaattinen samaa. Mikä on synonyymi ikävälle.

Koulussa kirjoitetaan twitteriin.





8/11/2017

kuka vain kuristaa kylpyammeeseen

Mä muutin juuri Ouluun soluasuntoon ja nyt mä vaan olen siellä parin tuntemattoman ihmisen kanssa. Se on oikeastaan tosi chilliä, tai niinkun, kun on oppinut ottamaan tosi paljon vastuuta muista kanssaeläjistä, niin nyt pystyy vähän hölläämään, koska ne muut on vielä niin vieraita. (ja monta vuotta minua vanhempia)
   Ja mä myös aloitin lukion. Se oli ihan kivaa, uusi ympäristö ja uudet ihmiset, mikä kaikki voikaan mennä pieleen.

To be honest, ensimmäisenä kouluaamuna mä istuin bussissa menossa väärään suuntaan, mutta ehdin kuin ehdinkin lopulta kävellä neljä kilometriä Oulun keskustan toiselta laidalta kouluun. Ja sitten mä istuin siellä sadanyhdeksänkymmenen muun paniikissa olevan 16-vuotiaan kanssa. Lystiä. Ensimmäinen päivä oli lähinnä tutustumisleikkejä ja uuden osoitteen muistelua luokan edessä. En muistanut.
    Toisena aamuna mä osasin jo bussiin. Kahden tunnin hypärin aikana ehtii käydä kotona nukkumassa, mutta kannattaa varmistaa, että herätys on päällä. Mä heräsin 20 minuuttia ennen tunnin alkua, katsoin itseäni peiliin ja kelasin; why am i like this. Sit mä juoksin.

   Tänään musta tuntui tosi pahalta tulla takaisin Ylivieskaan. Täällä ei voi ajella ostoskärryllä parkkihallissa, eikä ole kauniita puistoja, eikä oikeastaan yhtään mitään muutakaan kivaa. Täällä ei voi kävellä läppäovista sisään Burger Kingin keittiöön. Mä vaan Googletan mikä kaikki Ylivieskassa on huonoa ja haluan takasin kotiin.

Lana Del Rey on tänään Suomessa ja mä en pääse näkemään sitä.




kuva: niina huhtamäki

7/24/2017

"I live for this feeling, this everglow"



Oikeesti kaikki on tosi hyvin. Mä ehdin kirjoittaa jo toisen tekstin, jossa kerroin aika paljon kaikkea negatiivista, mutta sitten mua alkoi ärsyttää että miksi muka teen niin, jos oikeasti asiat on menneet parempaan suuntaan.
   Niin no, onhan tietysti mun elämässä ollutkin jonkun verran negatiivisuutta, ehkä asioita mitä mä haluaisin jakaa. mutta mua alkaa nykyään lähinnä vaan naurattaa katkerasti oma käytös, jos pyöriskelen itsesäälissä liian kauan. Itsesääli on välillä ihan hyvä asia, mutta mulla se menee jo nextille levelille.

   Onhan tässä ollut nyt hajonneita parisuhteita ja kaverisuhteita tämän alkuvuoden aikana, mutta ne on ihan normaaleja juttuja ja niitä tulee varmasti olemaan tulevaisuudessa lisää. Niistä selvitään, lähellä oleviin ihmisiin turvaudutaan ja sit asioista päästään yli.
   Enemmän mä ehkä haluaisin nyt painottaa niitä positiivisia juttuja - että mä olen päässyt ysiltä, saanut jatko-opiskelupaikan ja kevytmoottoripyöräkortin, mä olen parin viikon päästä muuttamassa ekaa kertaa pois kotoa ja mä olen käynyt Göteborgissa Coldplayn keikalla ja itkenyt vaan onnesta sen koko päivän. Olihan se nyt aivan törkeen hienoa, kun 60 000 ihmistä fiilistelee yhteisen suosikkibändin biisejä, tanssii ja laulaa ihan euforisena siellä ja jakaa tuntemattomien kanssa haleja - ja olutta.

   Mä oon nykyään paljon enemmän sujut itseni kanssa, kun joskus vuosi sitten. Mä koitan joka päivä painottaa positiivisia juttuja ja tasaisin väliajoin muistuttaa itselleni, että hei girl, kaikki on ihan allright. En jaksa oikein ottaa stressiä mistään ja lähinnä vaan pysyn kyydissä ja katson mihin ollaan menossa. Toisaalta se on tosi kiva, toisaalta mua alitajuisesti pelottaa vähän, että mitä jos se pelkkä kyydissä istuminen aiheuttaa jonkun raiteilta suistumisen ja sit ollaan koko loppuelämä jossain rotkon pohjalla. Ehkä siksi on ihan hyvä olla pari kaveria. Tai en mä tiedä.

   Parin viime kuukauden aikana mä olen käynyt ihan ennätysmäärän syvällisiä ja pohtivia keskusteluja niin tuttujen. kuin tuntemattomienkin kanssa ja mun mielestä se on ihan fucking mahtavaa. Mä rakastan vaan jutella, jos molemmat osapuolet on kiinnostuneita aiheesta. Mä rakastan vaan maata läheisten ihmisten kanssa ja fiilistellä ja kuunnella musiikkia. Silloin ei edes välttämättä tarvitse sanoa mitään ja se vaan on sellainen rauhallinen olo. Mun mielestä on ihanaa soittaa kaverille ja hakea se kotoa ajelulle ihan hetkisen varoitusajalla. Parasta on halia ihmisiä ja saada rakkautta.
   Läheisyys on kyllä ihan pirun haastava juttu. Oispa vaan niinku rakkautta ja niinku nii.

 Mä oon ollut paljon mukavuusalueen ulkopuolella ja oppinut arvostamaan itseäni ja muita enemmän. Mä ootan tosi paljon, että tulee syksy ja illat pimenee. Mä ootan lukion alkua ja haasteita ja mä aijon niin vitusti olla paras. Ja mä muuten tilasin eilen uuden kameran, ehkä se auttaa mua alottamaan uudelleen kuvaamisen.

Mä en taida osata enää kirjoittaa, kun olen opetellut puhumaan.








3/12/2017

minä adoptoin sinun surusi

   Mä rakastan katsella ihmisiä, jotka ei tiedä, että niitä tarkkaillaan. Varsinkin isoissa kaupungeissa on kivaa istua itse hiljaa kahvilassa ja vaan katsoa niitä ohikulkevia ihmisiä, joilla on kamala kiire tai halu päästä pois loskasateesta. Ne on pukeutuneet kaikki harmaaseen, mustaan ja valkoiseen ja kaikki näyttää ihan samanlaisilta. Hitto, että mä vihaankin ihmisten pukeutumisnormeja ja sitä, kun vastaan kävelee kaksikymmentä teinityttöä valkoisissa farkuissa ja tiukoissa takeissa, lippikset päässä ja MK -laukut käsivarsilla keikkuen. Perässä juoksee tietysti parikymmentä takajeejee-poikaa Adidaksen piriverkkareissa ja nuuska huulessa. Fuk yhteiskunta.
   Välillä kävelykadun saattaa ylittää vanhempi rouvashenkilö väriä tuovan sateenvarjon kanssa, kiireettä ja tummansävyinen huivi kaulassa yhdistettynä trenssitakkiin ja ihanalta näyttävään päähineeseen. Sitten, kun mä olen vanha, mä haluan pukeutua samalla tavalla, kuin ne tyylikkäät vanhat rouvat, joita näkee harvoin ja jotka tervehtii aidon iloisesti takaisin.
    Mä rakastan kauniita ja erottuvia ihmisiä, mutta ikävä kyllä nekin on näköjään katoava luonnonvara.

    Tommy Tabermannin kirjan sivulle läikkyy punaviiniä ja mä henkäisen vähän hädissäni, katsellen, miten se jälki vaan leviää ja tarttuu lähtemättömästi siihen sivulle. Sen jälkeen mä kelaan, että nyt tässä on vaan aidompi fiilis ja skidisti enemmän tunnearvoa. Nyt kaikki luulee, että mä oon cool, vaikka tavoitteena oli vaan saada huono olo aikaiseksi. Mä silittelen lasin reunaa samaa väriä viinin kanssa olevilla kynsillä ja käännän sivua.

   Milla soittaa ja sit me juorutaan ja nauretaan ja mä melkein kyllä oikeastaan itken, kun mä ajattelen, mitä mä olen tehnyt ansaitakseni tollasen ihmisen mun elämään. Mä vaan rakastan pitkiä puheluita, jotka päättyy sanoihin oot rakas. Rakas.

   Mun vaate- ja identiteettikriisit perkelöityy, vaikka mä yritän hillitä niitä ja pistää kondikseen. Helvetti sentään, miksi kaiken pitää tapahtua ja olla vaikeaa samaan aikaan. Miksei asiat voisi odottaa vuoroaan ja tulla haitaksi vasta sitten, kun edellinen asia on saatu hoidettua ja korjattua. Mä en vaan jaksa koittaa hoitaa kaikkia päälle kaatuvia asioita kerralla, joten mä yritän antaa niiden olla, ehkä ne kulkee omalla painollaan. Tai ehkä ei, saa nähdä.

   Mä pyrin käymään suihkussa siihen aikaan, kun aurinko osuu meidän suihkun värikkääseen tiffanylasi-ikkunaan ja luo siniseen laattaseinään sateenkaaren värit. Mä inhoan, kun suihkussa on liian valoisaa, siksi mä yritän hyödyntää himmennettyä luonnonvaloa.
   Suihkussa mä soitan Spotifystä chill hits -listaa ja laulelen mukana niitä hyvänmielen ja rauhallisuuden biisejä, vaikka todellisuudessa mun tekisi mieli raapia selkä harjalla rikki ja oksentaa lattiakaivoon. Mutta enhän mä sellaisia harrasta. Mä sheivaan jalat ja saan siitä mielihyvää, kun ne on ihanan pehmeät ja tasaiset, kyllähän te tytöt - mikseipä pojatkin - tiedätte sen tunteen.

    Yksi iskän kaveri ennustaa mun rakkauselämää korteista ja mä nauran, miten neljän pojan nimen kohdalla kaikki pitää vähän paikkaansa. Miten sille yhdelle menee kuusi vihaa ja kaksi rakkautta, toiselle viisi rahaa, kaksi rakkautta ja yksi viha ja mä toivon, että se olisi totta.

"Sitten on hellyys, kirkkaan ilman ja varmuuden päivät, jolloin halu ja ystävyys maalaavat taivaalle yhteistä kaarta, korkealle surullisen maan ylle. Ilman niitä päiviä naiset ja miehet repisivät toisensa silpuksi. Ainakin me kaksi."